Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

BEATUS BACCHUS ”VILHO”

olit minulle kuriositeetti, erilainen rakas
harvinainen, jälkeesi olen etsinyt samanlaista
mutta en ole löytänyt, miten olisinkaan,
sillä eihän vertaistasi ole olemassakaan

      

 

 

 

ROTU: Irlanninsusikoira

SYNTYNYT: 01.05.1995

POISTUNUT LAUMASTA: 01.10.2001

VÄRI: Brindle

KASVATTAJA: Kennel BEATUS

Outi Piisi-Putta ja Timo Putta

Vaalantie 26 21420 LIETO

OMISTAJA: Nina Koivumäki

 

 

SUKUTAULU

 

ISÄ: FIN MVA Honeymer´s Imperator

        Isänisä: Solstrand Taurus

        Isänemä: Nellwyn`s Angelina

 

EMÄ: FIN MVA Brokenwheel Graziola

          Emänisä: Zowda von der Oelmühle

          Emänemä: Brokenwheel Carpinella  

 

 

Vuoden 1995 kevät oli surua täynnä. Olin menettänyt ensimmäisen irkkuni, liian nuorena, sairauden takia. Suru oli valtavaa ja kotini hiljaisuus suorastaan tyrmäävää. Kuitenkaan en halunnut olla ilman koiraa. Se vaihtoehto ei tullut mielenikään. Tietenkin tiesin että Beatus-kenneliin oli 1.5.95 syntynyt B-pentue, se likainen tusina.

Osa pennuista oli jo varattuja, mutta löytyipä sieltä minullekin vielä yksi poika. Ja millainen poika! Jo ihan pienenä, tosi jämäkkä ja ison kokoinen. Suloisen kömpelö ja hassu. Nimekseen poika oli saanut Beatus Bacchus, joka on latinaa ja jos oikein muistan tarkoittaa viinin jumalaa…

Olin jälleen onnellinen koiran omistaja.

Niin muutti Bacchus kotiini , sen jälkeen ei ollut enää hiljaista eikä rauhallista. Liki pari viikkoa nuori-herra oli ilman virallista kutsumanimeä, kunnes osoittautui olevansa selkeästi VILHO. Se vain yksinkertaisesti Vilhosi ja paljon. Jos jollekin sattui ”hassuja” juttuja, niin meitin Vilholle.

Perusluonteeltaan Vilho oli erittäin rauhallinen ja oikeudenmukainen. Suuren kokonsa vuoksi, säkäkorkeus 92cm, (korkeus oli viiden mittaustuloksen keskiarvo) erittäin kunnioitusta herättävä koira. Mutta niin kiltti ja herttainen. Olen aivan varma, että minun elämääni ei tule toista Vilhoa. Sellaista kerran elämässä koiraa.

Minne menimmekin ja ketä tapasimmekin, ketään Vilho ei jättänyt kylmäksi. Siinä herrassa oli persoonallisuutta ja paljon.

Virallisiin näyttelyihin emme voineet osallistua kivesvian takia, mutta se ei meitä haitannut. Se ei tuntunut tärkeältä. Vilho oli minun kaverini joka tapauksessa.

Erikoisen huonoa tuuriakin Vilholle sattui. Vuoden ikäisen, hevostallilla ollessaan se lähti seikkailemaan. Muutamien tuntien päästä ukko oli nuutunut ja käveli oudosti. Ihmettelin, että missä vika. Kunnes äkkiä huomasin, että se ainokainen kives oli turvonnut kaksinkertaiseksi. Äkkiä lääkäriin ja diagnoosi oli: kyykäärmeen purema kivekseen!!! Ei voi olla totta, niin huonoa tuuria ei ole kellään!

Kiitos nopean toiminnan sain pitää rakkaan koirani, tosin nyt ilman sitä ainokaistakaan kivestä. Voin vain kuvitella miltä Vilhosta tuntui, miehet varmaan tajuavat tilanteen kivuliaisuuden paremmin…

Myös vasen kyynärä jouduttin operoimaan. Nivelestä poistettin irtopala. Onneksi vaiva saatiin sillä hoidettua ja koira pystyi elämään niiltä osin normaalia tervettä elämää.

Kävimme myös huviksemme tottis kentällä. Se oli niin hauskaa ja huvittavaa, että siitä voisi kirjoittaa vaikkapa pienen romaanin. Vilholla kun oli tuota huumorintajuakin yllin kyllin. Enpä menisi vannomaan kumpi kouluttautui enemmän koira vai kouluttaja. Minulla ja muiden koirien omistajilla oli ainakin hyvin rattoisaa.

Vilhon luonteenpiirteisiin kuului myös laiskuus. Se ei kyllä tehnyt MITÄÄN ylimääräistä, tai hänen mielestään tarpeetonta. Siihen ryhmään kuului myös erilaiset käskyt. Jos minä tyhmänä yritin tuputtaa niitä liikaa, ei tapahtunut sitten niin yhtään mitään. Mutta tositilanteessa herra toimi kuin unelma.

Koska asuimme aivan Porin keskustassa, saimme kiitettävästi huomiota. Minä olen n.164cm pätkä ja Vilho oli 92 cm korkea. Ymmärrän kyvin että näytimme melko erikoiselta parilta. Elämäämme rikastutti erilaiset ihmiset hassuine ajatuksineen, sanoineen ja tekoineen. Kerrompa niistä ihan muutamia.

Kerran eräs iäkkäämpi rouva käveli ohitsemme, katseli meitä hetken ja sanoi: kyllä on siten RUMA koira. Siihen hyvän kasvatuksen saaneena toivotin rouvalle mukavaa ja iloista päivää. Myös muuan nuorimies taisi saada kerran ajattelemisen aihetta. lenkillä ollessamme ohitimme muutaman nuoren miehen porukan. yksi tokaisi jälkeemme, ”näittekö mikä lehmä!” No, minähän käännyin oitis ympäri ja menin tiedustelemaan tarkoittiko hän kenties minua vai koiraa? Sanoin myös että, jos hän tarkoitti minua, niin taisi olla melkoinen moka. Jos taas koiraa, kannattaisi lukea biologiaa paremmin. Koira näet oli uros, se ei siis mitenkään voinut olla lehmä. Olisittepa nähneet poikien ilmeet…

Muutama miehen ketalekin yritti tunkeutua reviirillemme. Osa jopa antoi uhkauksen: joko minä lähden tai koira. No, se oli aina yhtä helppo ratkaista. Tietenkin koira jäi. Eipä minulla olisi ollut takeita että mies jää jos koira laitetaan pois. Koira kyllä jäi kun mies heivattiin pihalle.

Iloisempiakin tapauksia riitti. Paikallinen grilli myyjä lahjoi Vilhoa mm. grillimakkaroilla ja pihveillä. Totesipa hän kerran iltamyöhäisellä, syöttävänsä mieluummin Vilhoa ilmaiseksi, kun juoppoja huonosti käyttäytyviä ihmisiä rahasta.

Entinen työkaverini esitteli minut kerran ystävälleen sanoen: Täss o Nina ja sil o kävelykadu kokone koira.

Vilhon ollessa hiukan reilu 6-vuotias muutimme Tampereelle. Sen kevään aikana alkoi ukon kunto pikkuhiljaa pettää. Häntään tuli isohko naarmu, joka ei ottanut parantuakseen. Siihen kokeiltiin kaikenlaisian hoitokeinoja, mutta mikään ei auttanut. Häntä oli lopulta amputoitava. Se oli harmaa päivä, tuntui kuin osa ukkoa olisi kuollut. Myös takapää alkoi heiketä. Vilho alkoi ontumaan vasenta takajalkaansa. Huonompina päivinä astui tassun ”nurinpäin” kävellessään. Varsinaista kipukohtaa ei löytynyt. Koira tutkittiin niin hyvin kuin Veterissä osattiin. Lonkat ja selkä röntgenkuvattiin, ei mitään vikaa. Kävimme osteopaatilla, ei mitään apua. Hierojallakin poikettiin, sekään ei auttanut. Kortisoni oli ainoa apu, tosin sekään ei auttanut tarpeeksi. Lopulta ukkeli ei enään tahtonut päästä kiipeämään autoonkaan. Oli taas tehtävä se vaikea päätös, toistamiseen. Talvi tulossa ja liukkaat ja kylmät kelit. Vilhon kävely huonontui kaiken aikaa. Mitään varsinaista diagnoosia ei löytynyt. Eräs lääkäri tuumi, että oisko siellä jossain ollut hermopinne ja kaiken johtuvan siitä. Mutta kukaan ei ollut täysin varma.

Tiesin Hiltsun jo tulevan luokseni ja mietin onko parempi, että pidän kahta koiraa jonkn aikaa. Vai onko parempi päästää Vilho tuskistaan, eikä kiusata sitä nuorella energisellä koiralla. Niinpä tein päätökseni ja 1.10.2001 jäi Vilhon pois nukkumisen päiväksi. Kun aamulla herättyäni pakkasin tavarani ja laitoin hyvin palvelleen pannan Vilhon kaulaan ja lähdimme viimeiselle yhteiselle ajelulle, oli sydämeni niin surua täynnä. Koko matkan Tampereelta Poriin ajoin kyyneleet silmissä. Tutun lääkärin luo päästyämme, Vilho heilutti iloisesti häntäänsä, niin kuin aina. Teimme lääkärin kanssa yhteisen päätöksen, että Vilho nukkuu ikiuneen autossa, tutussa ja turvallisessa paikassa. Pää äiskän sylissä. Siihen se elämäni koira nukahti. Luulin että en voi enää surra enempää kun Nettaa surin, mutta olin väärässä.  Useasti mietin oliko päätökseni väärä, totuus oli kuitenkin se, että Vilho ei olisi enää koskaan parantunut. Nyt on Vilholla hyvä olla. Mihinkään ei kolota eikä mihinkään satu. Nyt se saa juoksennella taivaallisella nummella, Nettan kanssa vapaana kuin tuuli.

En voi vain kun kiittää niistä 6,5 vuodesta joista Vilho teki unohtumattomia. Jos joku, niin Vilho kuuluu niiden suurten koirien joukkoon, joiden saavutukset mitattiin rakkaudella, suurella sydämellä ja uskollisuudella. Kuten jo alussa kirjoitin: Vilho oli minulle sellainen kerran elämässä koira, elämääkin suurempi.

 

 
©2017 Birch hill dogs & cats - suntuubi.com