Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

DYANITOS ILESH ”TOPI”

asetuit minun sydämeeni, kuten lintu pesäänsä --- turvaan
en tiennyt että eroaisimme, sillä meillä oli aina kesä
silloinkin kun lumikiteiden heijastus kattaa maan
                                                       

 

 

ROTU: Saluki

SYNTYNYT: 21.12.2000

POISTUNUT LAUMASTA: 21.10-2004

VÄRI:Golden

KASVATTAJA:Kennel DYANITOS

Inga-Lill Sjömann

Brobackvägen 42 62250 HELSINGBY

OMISTAJA: Nina Koivumäki

 

SUKUTAULU

 

ISÄ. Ibinores Khashendi

        Isänisä: S MVA Ibinores Ghazan al A´lim

        Isän emä: Ibinores Falanza

 

EMÄ: FIN & S MVA Dyanitos Gandrah

           Emänisä: KANS & FIN& EST MVA Aziz Divinus

           Emänemä: EL Hamrah Rasaara

 

 

… ja niin tuli taloomme Saluki…

Keväällä 2002 minulla oli jo Irlanninsusikoira Hiltsu.

Hiltsu oli kuitenkin jotenkin yksinäinen ja kaipasi selvästi lajitoveria. Niinpä päätin hankkia kaverin, rotukin oli jo melkolailla selvillä, roturyhmä ihan varma. Vinttikoira sen piti olla. Pitkän ja perusteellisen tutkinnan ja mietinnän jälkeen, päädyin Salukiin. Salukin keveys, kauneus, liikkuvuus, rakenne ja historia kiehtoi minua kovasti. Mutta mistä koira ja millainen. Koska olin ollut yytyväinen Hiltsuun, en sulkenut pois aikuistakaan koiraa ,värillä ja sukupuolellakaan ei ollut niin väliä. Kerroin suunnitelmistani muilleki, pian Härkösen Päiviltä (Gelydh) tulikin tekstiviesti. Nyt olisi kotia vailla tumma ja vaalea saluki poika. Soitin ensin tumman koiranperään, en saanut vastausta, sen jälkeen vaalean koiran kasvattajalle. Niin onnellisesti siinä sitten kävi, että Dyanitos kennelistä vastattiin. Juteltuamme jonkin aikaa selvisi, että koira on uros, nimeltään  Dyanitos Ilesh ”Topi”, ikää n.16kk, väriltään golden. Syy kodin vaihtoon oli kuulemani mukaan kyllästyminen. Jotenkin tähän tapaan: mä en tykkää siitä enään. Toivon tosiaan, että se olisi ollut väärinkäsitys. (ei kai kukaan voi lakata vain tykkäämästä koirastaan?)

Siispä sovimme, että kun 31.3.2002 olisi Vaasassa Dyanitos kennelin kasvatti tapaaminen, voisin silloin hakea Topin.

Matkakaveriksi sain Härkösen Päivin ja Greyhound tyttö Dite:n sekä tulevan koirani velipojan emäntineen. He tulivat Helsingistä ja liittyivät seuraamme Tampereella. Sekä tietenkin Hiltsu.

Uskollinen koirankuljetus vankkurini oli taas voimissaan ja valmiina uuteen seikkailuun.

Niinpä siis lähdimme suuntaamaan kohti Vaasaa ja uutta laumanjäsentä.

Saavuimme hieman myöhässä tapaamiseen. Paikalla oli hurjasti vaaleita salukeja, joku niistä olisi Topi. Mutta kuka ja missä? Vihdoin se Topikin löytyi, se on se jolla on violetti panta. Se olikin ainoa tuntomerkki, silloin kaikki näyttivät samanlaisilta vaaleilta koirilta. Tapaamisessa, saimme mukavan jutustelun lisäksi seurata kauniiden koirien leikkiä ja kisailua sekä maastojuoksu harjoituksia. Kuinka voikaan koira nauttia liikkumisesta, miten kevyttä ja viehättävää. Kuin lauma keijukaisia vailla huolen häivää. Todella kaunista katseltavaa. Huomasin myös Topinkin juoksevan todella hyvin. Olipa iloinen yllätys. Ties vaikka joskus vielä juoksisi kilpaakin…

Ulkoilun jälkeen menimme vielä Inkun kotiin höpöttelemään kahvikupposen ääreen.

Samalla sain tutustua paremmin Topiinkin. Olin toki jo päivän mittaan seurannut nuorta-herraa ja havainnut sen iloiseksi ja erittäin persoonalliseksi tapaukseksi. Samalla olin huomannut koiran liikkuvan kauniisti ja kevyen näköisesti. Nyt oli kuitenkin lähemmän tutustumisen ja tarkastelun aika. Topilla oli kauniit silmät, hyvät hampaat, korvat ja luonne. Kooltaan keskikokoinen, yleisilmeeltään mukavannäköinen kokonaisuus. Kaikin puolin terve ja hieno koira. Näyttely tuloksiakin oli jo kertynyt jonkin verran. Niin ja kuulemma hyvä ruokahalu! Kieltämättä se kyllä näkyi vähän olemuksessakin.

Olin kaikin puolin tyytyväinen näkemääni. Toisin sanoen ihan myyty.

Hiltsun ja Topin ensikontaktikin sujui ongelmitta. Hiltsu ihmetteli pienuutta ja hentoutta. Topi kauhisteli valtaisaa suuruutta. Kumpikin käyttäytyi mallikkaasti ja näytti hyväksyvän kaverinsa. Minä kuitenkin olin vähän jännittänyt kahden niinkin samanikäisen uroksen kohtaamista, onneksi aivan turhaan.

Vielä viimeksi paperityöt ja sitten olimmekin valmiit pakkautumaan autoon ja jatkamaan matkaamme kohti Tamperetta ja kotia. Hih, voitte vain kuvitella, kolme aikuista ihmistä, kaksi salukia, grey ja irlanninsusikoira tavallisessa farmari autossa … no sopu sijaa antaa…

Kotiin päästyämme meitä kaikkia taisi hiukan jännittää, Hiltsu kuitenkin toipui ensin, aikansa paikkoja esiteltyään lysähti omalle pedilleen, reissusta väsyneenä. Topi katseli ihmetellen ympärilleen, suuret ruskeat silmät ihmetystä tulvillaan. Saattoi tuo mietiskellä mihinkä ihmeeseen hänet oli tuotu ja miksi. Missä on kaikki tutut koirat ja kuka on tuo outo ihminen. Lopulta väsymys kuitenkin voitti ja Topi kiipesi ensin sohvalle, mutta hetken rohkeutta kerättyään, kiipesi varovaisesti Hiltsun viereen asettui makuulle ja huokaisi hiljaa. Taisi ressukka hakea turvaa ja lohtua uudesta isosta ja karvaisesta kaveristaan.

… ja niin jäi taloon saluki…

 

21.10-2004 jäi Topin viimeiseksi elon päiväksi. On se uskomatonta, miten kaikki voi sattua niin nopeasti ja yllättäen. Miten suuren surun kuolema tuokaan tullesaan. Suru on niin monimutkainen asia. On niin monenlaista surua. Mutta aina se pysäyttää. Aina tulee yhtä voimaton ja pieni olo. Miten haavoittuvia me kaikki olemmekaan, kuoleman edessä. Kun eteen sattuu jotain niin lopullista. Niin kertakaikkisen peruuttamatonta.

Topin kuolema oli kuitenkin armollinen. Ei hetkenkään kitumista. Ei sairauden tuomaa kipua. Vain yksi pieni hetki ja kaikki oli ohi. Topin tapauksessa sen hetken aiheutti huono keli, pimeys, hieman huolimaton autoilija ja koirani tuulennopeus.

Kävin näyttämässä Hiltsulle pientä salukiani, joka nukkui ikiunta, niin levollisen ja rauhallisen näköisenä. Miten tarkasti Hiltsu Topin, kaverinsa tutki ja nuuhki. Katsoi sitten minuun päin kuin kertoen, että tiesi Topin menneen pois. Sen koomin Hiltsu ei Topia etsinyt. Ei kuitenkaan ollut oma itsensä, aluksi hiljainen ja apea. Sitten kuin monipersoonallinen irkku-saluki. Yrittäen tahdä samoja asioita joita Topi teki. Sitä kesti kuitenkin onneksi vain muutaman päivän. Kunnes muutui takaisin siksi Hiltsuksi joka ennenkin oli. Todistaen osaltaan sen, että eläimetkin tuntevat surua ja ikävää.

Topi jäi kuitenkin muistoihini sinä ensimmäisenä salukinani. Äärettömän rakkaana lemmikkinä. Jättäen sydämeeni salukin kokoisen tilan.

Kun jälleen hautasin kultaisen koirani, ajattelin että nyt Topilla on kuitenkin hyvä olla. Se saa juosta kaltaistensa kanssa taivaallisella aavikolla, kilpaa tuulen kanssa. Humaltuen vauhdin huumasta ja ikuisesta vapaudesta. Seisoen korkealla kukkulalla, tuulen tuivertaessa korvia ja häntää. Nuuhkien kuono ylhäällä lempeän lämmintä ilmaa. Päästäen ilmaan kuuluvan ulvonnan joka tuulen myötä kantaa uniini. Olen päässyt kotiin…

 

©2017 Birch hill dogs & cats - suntuubi.com